Wirroilta Weljelle

Sanoisinko mahtavaa! Ensimmäinen 100 mailia on plakkarissa. Toteutin suunnitelmani kulkea veljeni luokse Ylöjärvelle Virroilta. Kirjoitan pienen raportin kokemuksesta. Keskiviikko-torstai akselilla printtasin 23 kappaletta A4 karttasivua pikakartta.fi palvelusta 1:20000 mittakartalla. Päätin lähteä yrittämään pohjoista reittiä Helvetinjärven ja Seitsemisen välillä jolloin en kävisi Kurussa, mutta reitti lyhenisi 163 kilometriin reilusta 170 kilometristä. Printattuani kartat otin yliviivauskynän jolla piirsin reitin paperille. En pidä kartan tihrustamisesta ja toisaalta A4 on sopivan kokoinen kartta joka ei haittaa juoksua. Kartat laitoin oikeassa järjestyksessä Savotan karttalaukkuun ja päällimmäiseksi laitoin kompassin. Tämä järjestely toimisi vaikka puhelimesta loppuisi akku. Pystyisin navigoimaan maastossa.

Perjantaina hain kilon irtokarkkia ja muutaman tupla-snikcers patukan. Kirjoitin viiden kilometrin välein karttalehdille numerot reitillä etenemisestä. Otin 8 normaalia geeliä ja 8 kofeiinigeeliä. Tein 8kpl 20km energiapusseja joihin otin täysille kympeille geelin ja puolet irtokarkeista napsisin 5,15,25 jne kilometreillä. Lisäksi 4 kpl tuplasnickerssiä oli varattu täkyksi jokaiseen 40km "juhlaan". Laitoin repun odottamaan seuraavaa aamua, kellon soimaan neljältä ja yritin jo yhdeksältä unille.

Tarkoitus oli siis testata itseäni ja varusteita "tonniset tunturit" reissua varten. Olenko riittävän kestävä satamailiselle? Onnistuuko energia, suola ja nestetasapainon ylläpito? Pystynkö kantamaan painavan repun?

Repussa minulla oli:

• Otso -untuvamakuupussi (700g) ja tuollainen perus makuualusta.
• Craftin pitkät juoksuvaatteet
• Pitkä tekninen paita
• 3l vettä
• Syötävät
• Highfive elektrolyyttitabletteja sekä varalle suolarakeita
• Otsalamppu, usb-laturi, vara-akkuja
• Varasukat
• Vaihtoalusasu ja sukat paluumatkalle (Tuomas lahjoitti? t-paidan paluumatkalle)

Muuten päällä oli Salomonin Sense Pro Maxit, bokserit, shortsit, päässä IT-tiedekunnan sponssaama Finlandia-marathon putkihuivi ja tietenkin Jyväskylä Trail Runners lyhythihainen.

Lauantai aamu alkoi neljän herätyksellä. Söin, laitoin valkovaseliinia nivusiin ja jalkoihin, varpaisiin sekä kantapohjaan; sitten kävin tyhjentämässä suolen ja pesin hampaat, jossain välissä täytin myös 3l vettä. Kello oli n. 4:30 kun lähdin suunnitelman mukaan kävelemään Keuruuntielle peukalokyytiä toivoen. Autoja aikaisin aamulla kulki muutamia. Minulla oli A3-paperi jossa luki "KEURUU" ja suunnitelmissani olisin seitsemän aikaan aloittelemassa urakkaani. Koska ekaan puoleen tuntiin ei napannut päätin siirtyä sairaalan kulmille jotta saisin myös siitä liittymästä tulevat autot liftattua.

Taksi pysähtyi kun heilutin huumorimielessä sille peukaloa. Jouduin toteamaan kuskille että valitettavasti en ole budjetoinut taksimatkaa reissuuni.

Olin etukäteen tarkistanut ettei mikään julkinen liikenne kulkisi Jyväskylästä Virroille, joten liftaus oli järkevin tapa, taikka sitten Heidi olisi tehnyt 4h reissun joka kuulosti myös turhauttavan pitkältä. Enkä olettanut että saisin koko perheen viideltä autoon jotta isi pääsee tutkimusmatkalleen. Pari viikkoa aiemmin tehty Petäjävesi-Jyväskylä reissulla tuli tarkastettua juna-aikataulut. Vuoroja kulki ehkä yksi tai kaksi. Aamulla 6:00 keuruulle päin. Havahduin 6:05 kun tajusin viereisellä rautatiellä menevän juurikin tuon aamujunan. 6:50 laitoin Heidille viestiä ettei tämä reissu oikein etene Jyväskylässä. 7:00 soitin Heidille että voisitko heittää mut vaikka Petäjävedelle kun nää Jyväskyläläiset on tämmösiä autoa jakamattomia outoja. Juuri kun olin puhelun lopettanut pysähtyi auto ja sain kyydin Ruokkeelle. Naureskelin mielessäni, yli kaksi tuntia odotusta ja pääsen Ruokkeelle viimein :) Mietin että auttaahan tämäkin ja laitoin viestiä Heidille että kokeilen Ruokkeelta uudelleen liftata joten ei tartte tulla. Juuri kun olin astunut ulos autosta sain uuden kyydin Keuruun Kaletoniin. Siitä kävelin Keuruun keskustaan 6km ja en edes kunnolla liftannut kun sain lopun kyydin Virroille asti.

Kello oli 9:20 kun aloitin Makkaraojan läheltä. Ei aivan E6 reitin Virrat pään alkupiste, mutta sepäs ei minua haitannut, tästä minä matkani aloittaisin. Polku oli hyvin merkattu, käännökset ja risteykset oli merkattu "Pirkan taival" kylteillä jossa "Pirkan" osa osoitti toiseen ja "taival" toiseen suuntaan. Sähkötolppiin tai puihin oli noin 50-100 metrin välein punainen maalattu rengas. Poluilla oli toki muutamankin metrin välein, usein harvemmin. Joskus merkkaus oli tolppa maassa jossa oli punainen pää. Käytännössä seurailin polkumerkintöjä ja kartasta seurailin missä ollaan menossa. Varsinkin alkupätkän olisi voinut mennä suuremmallakin mittakaavalla. Olin oikeastaan otettu merkkausten hyvästä tasosta, sillä monella luontopolulla on ollut paljon huonompia merkkauksia. En oikeastaan odottanut mitään niin oli suuri voitto kun suunnistukseen meni mahdollisimman vähän aikaa. En tiedä mitään niin inhoittavaa kuin olla eksyksissä, tuijottaa karttaa ja hyttysarmeija on kimpussa.

Virrat pätkä oli muutamia mukavia polkuja, kivoja maalaisidylliä maaseututeitä ja pari tylsää pidempää tiepätkää. Juoksentelin harvakseltaan pääasiassa kävelin reippaasti. Reppu painoi ihan sikana. 3kg vettä kaiken muun ohessa ei vaan enää ollut juostava kokonaisuus. Laskeskelin että minun pitää juoda vähintään litra / 20km, mutta onneksi pystyin juomaan litran / 15km sillä päivä oli kuuma. Seuraava vesipiste alun jälkeen olisi 45km päässä Haukanhiedalla, 86km päässä Pitkäjärvellä ja sen jälkeen vesipiste olisi herran haltuun. Varmistin soittamalla ettei Haverilla Viljakkalassa moista olisi.

Nurmilahden laavulta laitoin ensimmäisen videotervehdyksen. Siinä läheisyydessä oli makeita polkuja. Rouva oli tavalliseen tapaansa ylireagoinut kun pidin puhelinta pois päältä liikkuessa. Olisi ollut mukava jos voisi ottaa enemmän kuvia reissulta, mutta en jaksanut monestikkaan ottaa puhelinta ja odottaa käynnistymisaikaa. Puhelin ei säästömoodissakaan kestänyt kuin 20h, joten pidin sitä pois päältä varmuuden vuoksi. Sillä jos eksyy on kiva tietää täsmällisesti kartalta missä on jotta voi tehdä uuden reitityksen. Haluaisin puhelimeen sellaisen deep-sleep moodin jossa sen voisi palauttaa eloon nopeasti ja nukuttaa halutessaan ilman että facet sun muut releet kyttää uusia viestejä jatkuvasti. Eloaikaa tulisi rutkasti lisää.

Näin linnunpojan puunrungon päällä ja kaivoin kameraa videota varten niin se ehti kadota varpuihin. Söpö se silti oli ja oli niitä enemmänkin, mutta tää yksi jäi siihen sirkuttaan eikä ihan hahmottanut mitä piti tehdä. Ei mennyt kuin 150m kun polku loppui enkä löytänyt mihin suuntaan se jatkuisi. Sitten joutui suunnistamaan sellaisessa melko läpitunkevassa kasvustossa 200m metsätielle. Tämä olikin lähes ainoa suunnistuksellinen osuus metsässä. Pari harvennettua metsikköä Virtoin puolella olisi voinut siivota polun kohdalta. Oli aika ikäviä pomppia ryteikössä, mutta kokonaisuuden kannalta määrällisesti oli kyse lyhyestä matkasta. Toinen ongelmapaikka oli hakkuuaukeat. Onneksi motokuskit olivat jättäneet punamerkittyjä puita parimetrisiksi hyönteistaloiksi. Suunnistuspätkä ei paljon tuntunut kun alkoi kuulua kamalaa ääntä. Joutsen pariskunta ja 5-6 poikasta lipui hitaasti rannasta kauemmas kun huomasivat ääntelyni. Joutsenhan on kaunis lintu, mutta lauluäänen perusteella en laulukuoroon päästäisi :D

Ruoveden puolella polun merkintä oli jätetty selvästi huonommalle tolalle tai sitten eivät vain tienneet paremmasta. Käytännössä ilman karttaa liikkuminen olisi ollut vaikeaa, koska tiepätkiä ei oltu merkitty hyvin. Toisinaan polut olivat sitten puolestaan jopa ylimerkittyjä :) Pikku- ja Iso-Auniselle kääntyessä tie muuttui raskaaksi upottavaksi soraksi. Siemaisin nestettä ja näin syrjäsilmällä jotain erikoista. Meinasin kävellä pienen ruskean kyyn päälle. Hyppäsin juuri sopivasti sivuun. En tiedä kuinka vaarallinen pisto polkutossuilla olisi, varmasti riippuu mihin kohtaan osuisi. Tällä kertaa onistuimme pysymään toisistamme erossa.

Siirsin juomarakosta vettä etupulloihin kun ne tyhjenivät. Lisäksi minun piti ottaa reppu pois ja napsaista elektrolyyttikapseli puoliksi. Ehkä fiksumpi olisi ollut pitää elektrolyyttitabletit edessä jolloin reppuun ei olisi tarvinnut koskea. Veden lorinaa seuratessa tuli myös pissahätä. Sehän oli loistouutinen kun pissatti, silloin vettä kului riittävästi.

Helevetin järvi oli kyllä vähän pettymys. Ehkä kävin vaan väärässä paikassa, mutta oletin että siellä on hienot kallioreunukset. Ehkä olikin, mutta se näytti ihan tavalliselta järveltä, plääh. Pitänee antaa sille paikalle vielä uusi mahdollisuus. Näin kuitenkin rannalle tiputtaessa vaskitsan. Se oli kuin käärme, mutta se ei tehnyt mitään - oli vaan vaikka kuvasin siitä videota. Sen suojautumismekanismi oli varsin onnistunut koska kyllästyin nopsasti :)

40km alkoi olla takana ja ensimmäisiä retkeilijöitä tuli vastaan. Tajusin että mulla on reppu noin 2,7kg kevyempi ja aloin hölkätä rallatella. Kohta niitä lappas vastaan ja menosuuntaan jatkuvalla syötteellä ja minä se vaan lisäsin vauhtia. Näin painelee JTR reissaaja :D

Lopulta tulin Haukanhietaan. Sepäs oli ihana paikka. Pitkä rantaviiva, hiekkaranta, telttailijoita, laskeva aurinko, laskeva aurinko ilman hyttysiä. Oi-joi-joi-joi.. Nyt oli aika paikallistaa kaivo jossa olisi puhdas vesi. Kävelin paikan läpi, mutta kaivoa ei ollut missään. Katoin isoa infotaulua: ei vesipistettä. "Täh", ajattelin, "Täällä piti olla vettä!". Hetkessä toivottomuus iski tajuntaani. Reissu olisi tässä, ilman vettä ei vain voinut jatkaa. Menin vuokramökin terassille, jolla ei ollut kukaan paikalla silloin (olisin kysynyt vettä). Söin täkypatukkani. Mieliala vähän virkosi ja lähdin takas rannalle jossa oli ehkä 40 ihmistä jos heiltä vettä liikenisi. Ensimmäinen poppoo sanoi että onhan heillä tuossa kanisteri vettä. "Huh, tämähän käy helposti!" ajattelin. "Voin sulle kaataa, tätähän saa lisää tuosta sadan metrin päästä kaivolta..." Silloin vähän naurattikin.

Siitä lähdin jatkamaan matkaa reppu elintärkeää menovettä mukana kohti Seitsemisen kansallispuistoa. Kohtasin seniori-porukan jotka pyysivät sometusapua valokuvan ottamisen muodossa ja tuli siinä muutama sanakin vaihdettua. Hekin olivat lähteneet Virroilta, mutta pitivät matkaani pitkänä :D

Haukkajoki oli ihan hauska tuttavuus, sitä voisi ilmeisesti myös kanootilla edetä ja kantaa matalikot. Niillä paikkeilla alkoi pitkä kävely painaa kantapäissä ja mietin että onneksi tie loppuisi. Siinä tuli myös hauska ylläri kun vuokratuvalla oli trumpetisti harjoittelemassa. Se kuulosti aika upealta metsässä vaikkei mikään pro puhaltaja ollutkaan. En olisi itekkään pystynyt parempaan :D

Sitten tuli pohjoinen reittivalinta. Jopas nauratti kun tajusi hiihtobaanan olevan pehmyttä kulkea, ojat oli peitetty kulkusilloilla ja mahtavinta oli tuntu kuin kulkisi loputtomassa labyrintissa. Välillä kummallakin puolella puisto oli melko tiheää ja keskellä meni vain hento polku. Metsänomistajilta oli vissiin saatu luvat rajoille, koska reitti meni lähes viivasuoraan, mutta kivasti se haki kuitenkin mäet niin sai kivaa verttiä.

Illalla n. klo 21-22 tulin Pitkäharju nimiseen paikkaan. Hyttysten takia ei oikein huvittanut pysähtyä ja otin tiekierron koska latu-ura meni pääosin soisessa kohtaa ja märkä tarkoitti usein hyttysiä. Jonkin matkaa kavuttuani tätä harjun hiekkatietä aloin miettiä ropiseeko oikeasti hiekka pohkeisiin. Oikein katsahdin taakseni vilkaistakseni hiekan ropinaa. Se ei todellakaan ollut mitään hiekkaa. Sellainen hyttyspallo seurasi mun jalkoja ja läpsytteli ihoa vasten. Pysähdyin - mitä ihmettä tää on! Virrrrrrhe ne iski samantein kiinni. Läpsyttelin sormet mustina hyttysiä littanaksi jaloille, niistä lähti oikeesti väriä, ja pinkaisin juoksuun. 100m myöhemmin aloin kelata miten mun reissun käy. En ollut varautunut mihinkään ininä-invaasioon. Mulla ei ollut hyttysmyrkkyä mukana eikä moiseen armeijaan se muutenkaan olisi tehonnut. Olisiko koko yö vastaavaa hyökkäystoimintaa?! Karttaa kummasteltuani huomasin vieressä olevan suon joten se voisi olla osaselitys. Tulin aukealle paikalle ja kaivoin laukusta pitkät vaatteet läpsytellessä hyttysiä silmistäni, selästäni, jaloistani jne. Pitkät vaatteet päällä ongelma pieneni merkittävästi, huh. Tunnin päästä myös pahin aktiivisuusaika tuntui menneen ohitse. Seuraava isompi hyttysakti tulikin vasta aamulla ennen auringon paahdetta.

Koitin vältellä hyttysiä ja valitsin mieluummin tietä Seitsemisen rajaa lähestyessäni. Jalat antoivat ymmärtää että kantapäitä on tullut käytettyä. Kokeilin välillä hölkkää, olihan vedet taas kulutettu lähes, mutta tällä kertaa ongelmana olivat kipeät olkapäät. Sen verran reppu pomppi että optimoin liikkumisen nautinnollisemmaksi reippaaksi kävelyksi. Vielä ennen seitsemää kuulin kurjen laulun. Se oli oikeastaan aika kaunista kuunneltavaa yön valossa.

Seitseminen tuli, polkua pitkosta muutama telttailija. Aikanaan n. puoli yksi (sanotaan +-tunti :) saavuin Pitkäjärven majalle. Pihassa oli kaivo ja oli henkisen puolivälipaussin aika. Vaihdoin sukat, laitoin jalkoihin vaseliinia, lamppu päähän (kummallista että pimein aika oli vasta klo 1-3). Söin tuplasnickerssin. Olin luvannut pitää radiohiljaisuutta ysiin asti (sain vihaista palautetta seitsämän herättämisestä) ja toivoin olevani Viljakkalassa tuolloin, joten matkaan olisi lähdettävä. Jalkoihin sattui. Mietin että nyt on vaan löydettävä se ovi josta pääsee läpi. Mistä saisin lisää toffoa kenkiin kun ne tuntui niin kovilta? Yhtäkkiä tajusin että mun repussa keikkuu solumuovia retkipatjallinen. Voila! Riips-raaps ja palanen pehmikettä kantapään alle :D Siinä naureskelin kuinka sattuikin välähtämään loistava idea. Paljastan nyt että kyseessä oli täysin korvien välinen juttu koska nuo pehmikkeet olivat puristuneet sellaisiksi millin paksuisiksi lätyiksi myöhemmässä tarkastelussa. Pointti on kuitenkin se että pitkällä matkalla mieli alkaa kehitellä näitä suljettuja ovia joista ei vaan pääse läpi ja sitten pitää keksiä miten jatkaa matkaa.

Seitsemisen eteläpää oli hienoa polkua, paljon mukavempaa kuin polku jota tukin idästä. Sellaista harjua joka jatkui aikanaan pirkan taipaleena. Välillä oli soisempaa, mutta nyt kuivana aikana ei ollut mitään ongelmaa kulkemisessa vaikkei pitkospuut paikkapaikoin priimaa olleetkaan. Muutama hieno jyrkänne ja aavemainen suojoki joka oli tappanut viereiset puut hapettomuteen. Vain vaaleat rungot olivat pystyssä.

Alkoi kuulua tuttua rääkyntää Latoveden luona - joutsenia. Reitti jatkui kohti Sisättöä. Kartta-analyysissa tämä pätkä tulisi todennäköisesti olemaan heikoin. Merkkauksia oli harvakseltaan. Pari polun lähtöä missasin joten tein tiekierron. Myöhemmin polku kuitenkin aina tuli esiin siitä kohden kuin se oli kartassa, siis polun toinen pää.

Vahossa kaivoin tunkkaustikut repusta sillä kartan mukaan se olisi kallioisempi ja kiipeilyllisempi pätkä. Taas meni täysin nappiin. Ylämäet menivät keveästi sauvoilla. Alamäissä välillä jarruttelin, välillä hölkkäilin.

Kunta vaihtui Viljakkalaan ja mietin minkälaista merkkiä tällä kertaa tulee vastaan. Jossain vaiheessa Pirkan taival vaihtui Pirkan uraan. Ilmeisesti jokin vanhempi polkupainos. Eipä siinä, mietin millaisen viestin laittaisin Viljakkalasta. Ajattelin yllättää seisovalla katseella totisena ja kertoa alkaneeni syödä hyttysiä jotka maistuivat erilaisilta sokeriin ja suolaan verrattuna. Perään vähän skitsofreenistä leikkiä niin kotiväki saisi olla rauhassa :D Pitivät seonneena, mutta eivät edes soittaneet joten pila ei onnistunut.

Tässä vaiheessa alkoi olla viimeisen rapiat 40km aika. Onhan sitä aika paljon jäljellä huomasin miettiväni. Ultraaja pystyy aina vetämään taskusta yhden marathonin muistin lukeneeni joten mikäs siinä, eteenpäin. Ajattelin että jos 160 kilometriä jakaa 40km pätkiin, niin voin kertoa ensimmäisen 40km olevan helpompi kuin viimeinen 40km. Jos et usko niin kokeile.

Moottorivenelipui vanhan sillan ali ja sitten uuden sillan ali. Minua huvitti uuden sillanrakentajan optimistinen asenne. Alitusrajasta oli hieno lappu jossa seisoi yhdeksän metriä joka oli ainakin 5m vanhan sillan kantta korkeammalla.

Viljakkalan pikitie sattui jalkoihin. Koitin ottaa pientareita niin paljon kuin mahdollista. Tein pari pummia ja gps lisäkilometreja olikin kertynyt reilu viisi karttakilometreihini nähden. Mitäs tuosta, tekevälle sattuu.

Lintuharju näytti hienolta mäenmuodostelmalta, mutta toiselta puolelta se oli vain hiekkamonttu. Vähän ärsytti, koska koko matkalla ei ollut tullut vastaan niin hienoa harjannetta vielä. Alkoi olla kuuma ja menovesi ehtyä. Taloja oli harvakseltaan mutta valitsin seuraavan paikan. Oli ilmeisesti kesämökki tai omistaja ei ollut kummassakaan talossa paikalla. Pienemmän töllin pihalla oli hieno kaivo ja avasin toiveikkaana hanan. Slurps vesi virtasi ja köh, loppui. Pumppu ei ollut päällä. Ounou, miten pääsen seuraavan taipaleen? Hiekkainen harju kuivatti todella ja tarvitsin vettä. Yhdistin hetkeksi sähkövirran ja hana alkoi toimia. Vedin puolikkaan pötkön (2,5dl) ykösellä ja täytin pullot. Matkaan taas. Ehkä omistaja olisi pyydettäessä antanut vettä kulkijalle, tiedä häntä.

Viimeistään tässä vaiheessa aloin nähdä paitsi eläimiä, myös opaskylttejä siellä missä niitä ei todellakaan ollut. Näin mm. puussa kaksi ilvestä, kaksi oravaa ja ilmiselvän karhun. Kaikki juurakoiden varjot näyttivät kyiltä. Valvomisaikaa oli kuitenkin aamu neljän herätyksestä aika runsaasti. Pää sinällään ei vaikuttanut väsyneeltä, jalat jonkinverran. Muita kramppeja ei ollut, mutta vasen nyrkki veti suonta kun piti kiinni kepeistä. Se oli jotenkin hassua. Otin suolaa, mutta suola maistui aika pahalle, joten ilmeisesti elektrolyyttitabletit olivat pitäneet suolatasapainon riittävänä. Pitkäjärven puolivälin jälkeen oli geelit vaihtuneet kofeiinipitoisiin. Koska en normaalisti juo kahvia ja vain vähän teetä, pysyin hyvin hereillä.

Kävin tankkaamassa pullot vielä Pitkäniemen ystävällisellä tädillä. Jonka kanssa tuli rupateltua. Hän olisi rupatellut pidempäänkin, mutta jouduin lähtemään. Selitin että nyt mennään aikaa vastaan: mitä pidempään olen reitillä sen pidemmäksi tulee valvomisaika ja raskaammaksi homma käy. Jossain vaiheessa aivot vain päättävät että lepoa tarvitaan ja sitten uuvahtaa jonnekkin mättäälle.

Jossain vaiheessa oli vähän sellainen uupumuksellinen olo. Eikun se meni niin että alkoi kulkusista tulla hankaussignaalia. Mietin jonkin aikaa ja kun jäljellä oli vielä reilusti kilometrejä niin päätin pysäyttää ja sivellä vaseliinit. Siinä huomasin että kello sanoi sulkeneensa gps:n ja sykemittauksen koska akku loppu. Ok, ei voi mitään, lukema oli siinä 150km ja parikymmentä olisi vielä matkaa. Söin siinä energiairtokarkkeja joita oli yksi pötkö. Lähdin jatkamaan vaikka jossain välissä tajusin että unohdin rasvata munat. Kun ei jaksanut pysähtyä laskin housut puolitankoon jotta boksereiden sauma ei nirhaisi. Taas näitä loistavia ideoita, hymyilytti. Lisäenergia alkoi selväsi vaikuttaa koska askel alkoi suorastaan lentää. Panin menemään reipasta kävelyä hyvällä loikalla. Siinä olisi hölkkääjät jääneet taakse. Loppu häämöttää hihittelin ja nautiskelin menosta.

Vaasan tien ylitys ja pääsin hiekkaharjulle. Siinä tuli maastopyöräilijä vähän samaan suuntaan ja kysäisin että miten pääsen suorimmin keskustaan. Se alkoi selittää ja juoksin vieressä. Jatkettiin pirkanhiihtouraa ja turistiin siinä. Tajusin että mihinkään ei satu ja askel kulkee. Suorastaan euforinen olo. Järki sanoi koko ajan että otappa rauhallisesti, mutta kun tuli ylämäkeä vastaan niin tunkkaussauvoilla lisää vauhtia ja juosten ylös, alamäissä piti tulla nopeammin kuin mitä pyörä kulkee :D Näinhän me JTR porukassa aina mennään, hehhehh.. No sitä kesti aikansa ja mikäs siinä, 150 kilometriä palauttavaa kävelyä takana. Nyt kun kulkee niin antaa paahtaa. Jossain vaiheessa totesin että nyt loppui juomat, hän antoi repusta uudet eliksiirit ja taas mentiin. Kehui aina kantavansa energiaa vähän muillekkin. Kerroin myös Karhunkierroksen notkahduksestani ja kuinka annettu geeli avasi kuin taivaat. Hän totesi myös että "aukeaa silmät kuin kissanpojalla". Sattuipas mukavaa seuraa. Siinä tultiin Julkujärven majalle asti jossa sanoin jääväni odottelemaan veljeäni. Vaikkei siinä ehkä varttiakaan mennyt niin meinasin nukahtaa pystyyn istualleen. Päätin kuitenkin olla ottamatta enempää kofeiinigeeliä jotta saisin unen suihkun jälkeen.

Tuomas tuli pyörällä. Sellainen vaan kympin rutistus vielä. Kerroin matkasta ja kyselin jatkuvasti että paljonko vielä. Sitä vaan jossain vaiheessa tulee se olo kun on niinkuin riittävästi ja toivoo vaan loppuvan. No ei siinä, juoksu olisi kulkenut mutta ei enää niin paljon huvittanut vähän mahassa vellova uusi eliksiiri ei ollut sitä mihin elimistöni oli tottunut tms.

Oikeastaan Ylöjärvellä oleva harju (joka jatkuu Tampereen pyynikkinä?) oli hienoa vaikkakin kuivaa paikkaa. Ei vaan saanut niissä tunnelmissa ehkä siitä kaikkea irti. Kotiväelle piti laittaa vielä videota minkä näköistä meno on kun on jokunen kilometri takana. No päästelin tietenkin täpöillä :D

Vihdoin se matka saavutti päätöspisteensä. Suihku ja totesin että voisin mennä nukkumaan. Ensimmäinen tunti jalat sattui joka asennossa mut kuten aina, sitten ne rauhoittuu. Kuulunee lajiin.

Pahin terveydellinen notkahdus oli seuraavana aamuna. Meinasin paistaa munakkaan niin alkoi heikottaa. Kyllä se siitä helpotti. Onnibussilla tulin Jyväskylään ja siitä Innovaan työpaikalle. Välillä oli vähän sumuinen olo.

Jaloissa on pari rakkoa. Kenkien kunniaksi sanottakoon että toimivat kohtuu hyvin, en tiedä miten olisi rakkotilanne jos olisi märkää, mutta liimaukset ei oikein pohjassa kestä. Taas joutuu korjaileen seuraavaa retkeä varten.