Ultra-Trail du Mont-Blanc 2022
UTMB - tuo polkujuoksun festareiden festari. Hetken mielijohteesta laitoin arpalipun sisään ajatuksella: "Ei sinne kuitenkaan pääse, joten ihan sama vaikka laittaa lapun". Arvaahan sen mitä arvonnassa sitten kävi, kun yhdessä Heikin kanssa saatiin molemmat osallistumisoikeus Jyväskylästä. Oli siinä ihmettelemistä, tutustumista ja säätämistä. Tämä vuosi oli varattu oikeastaan ihan erilaiseen tekemiseen, joten suunnitelmat menivät uusiksi loppuvuoden osalta.
Sitten alkoi pohdinta miten saan levättyä ja harjoiteltua mahdollisimman kevyesti. Olimme Heikin kanssa sopineet ultraretkestä seuraavalle viikolle, joka mentiin rauhallisesti. Lähdimme Raisiosta kohti Ylöjärveä, mutta saimme 120km jälkeen tarpeeksemme ja pysähdyimme Huittisiin. Seuraavalla viikolla oli NUTS Karhunkierros. Siellä kuvasin Arin ensimmäisen ja viimeisen 80km ultran. Tämä oli minulle oikein sopiva retki, koska sykkeet pysyivät peruskestävyyden alarajoissa. Heikillä oli lippu Hossaan ja kysyin muilta sinne lähteviltä haluaisiko joku uskaltautua kuvattavaksi. Satu suostui, joten meille tuli oikein aurinkoinen ja kiva kisaretki Hossan baanoilla. Tämäkin oli minulle kiva retki, kun Sadun vauhti pysyi omiin sykkeisiin nähden maltillisina.
Lento saapui Geneveen, jossa höpisimme muiden UTMB matkaajien kanssa. Muilla oli sovittu jatkoyhteydet bussilla. Meillä ei ollut, joten ostimme tiketin paikallisbussiin, joka oli 25 minuuttia myöhässä. Ihailimme ikkunoista alppeja ja koitin torkkua. Päästyämme Chamonixiin kävimme ensin majapaikassa toteamassa siivouksen olevan vielä käynnissä, joten menimme syömään. Majapaikkamme oli aivan keskustassa, n. 250m maaliviivasta.
Puolivälin hissiasemalle jäimme odottelemaan Tanjan liittymistä seuraamme. Tanjan saavuttua lähdimme Anssilta saamaani vinkkiä Montenverssin suuntaan, jonne Mont-Blancin jäätikkö kiemurtelisi. Sinne jäi vielä uusille retkille jääluola nähtäväksi. Matkalla hassuttelimme erilaisia poseerauksia.
Palasimme spora-linjaa seuraillen alamäkeä hölkäten. Yhtäkkiä olimme aivan ihanan vuoristomaja-kahvilan luona, jonka nimi oli Buvette du Caillet. Jatkoimme kuitenkin alas kaupunkiin.
Maanantaina oli myös PTL joukkuekisan lähtö. Se alkoi huonosti, koska 50km lähdöstä yksi brasilialainen oli tipahtanut alas polulta ja kuollut. Viime vuonna TDS:llä kuoli yksi tsekki. Reitin varrella oli kuitenkin kymmeniä vaarallisia kohtia ja satoja joissa sai olla tarkkana.
Muiden ongelmien lisäksi liivin vetoketju takaa hajosi. Muistin, että kiinnitimme suomenlipun ja nimen hakaneuloilla, joten ohjeistin siirtämään hakaneulat rikkoutuneeseen vetoketjuun.
Seuraava yö oli haasteellinen, koska ekan kerran hälytys soi neljältä yöllä ja siitä tunnin välein. Yritin olla oikeaan aikaan vastassa Heikkiä, mutta arviointi osoittautui haastavaksi. Viimein yhdeksän jälkeen näytti siltä, että mies alkaisi hoiperrella maalia kohti, joten lähdin vastaan. Heikki ja alter-Heikki hölköttivät maalia kohti. Meidän majoituksessa ollut Bart tuli myös maaliin. Yksi meidän majoituksen maaliintulija meinasi mennä edellisen vuoden majoitukseen, aikansa palloiltuaan saapui lähihuudeille ja nukahti viimein puoliväliin portaita. En nyt mainitse Pekan nimeä, mutta saatiin viimein hänet suihkuun ja nukkumaan :D
Chamonixin kylä alkoi kiehua lähdön tunnelmissa. Tuntia ennen lähtöä aloimme katsella paikkaa lähtörivissä. Pari koitti tulla sen lähtöjoukon lävitse. Yksi pyörätuolilla ja toinen valtavalla elefantilla :D Ehkä olisi ollut helpompi kiertää.
En erityisemmin ole lähtöjen ystävä, mutta olihan se melkoista hulabaloota hölkätä kaupungin läpi ja ne ihmiset on siellä hurraamassa. Minulla ei ollut kiirettä kärkeen ja toisaalta oli varoitettu, että täällä olisi niitä itseensä uskovia runttaajia, jotka meinaa ratkaista 170km maalijärjestyksen ensimmäisillä kilometreillä. Oma ajatus oli hölkätä rennosti n. 40km Lauran ja Tanjan kanssa, jonka jälkeen lähtisin ottamaan selkiä kiinni. Vaikka häviäisin tunnin alussa, voittaisin lopusta kolme tuntia kun en juoksisi jalkoja altani ja pystyisin sopeutumaan tuleviin ylä- ja alamäkiin.
Nautiskelin rennosta menosta ja mahtavasta tunnelmasta. Erityisesti mieleeni jäi Saint Gervaisin läpimeno, joka oli kyllä melkoinen kannustajien bilejuhla. Itselle nousut olivat pääosin mukavia, mutta Tanja ja Laura tunkkasivat naama peruslukemilla. Jossain kohtaa oli kapeampi kohta ja jono pysähtyi kapeikon takia. Jälkikäteen vähän ihmetytti: tätäkö me odotimme?
Olin ajatellut rauhoittaa menon sinne 40km saakka, mutta Les Contamines Montjoiessa huomasin cutt-offiin enää puolituntia. "Ai, pahus", nyt on parempi mennä huomasin ajattelevani. Mikko otti jossain näillä main minusta kuvan. Kysyin sijoitustani. Jotain 2400/3000. Ok - 2000 selkää ohitettavana :D
En ollut aivan kaltaisteni juoksuseurassa, koska seuraavalla etapilla hölkkäsin rauhakseltaan ja ohitin 725 juoksijaa. Ainoastaan kapealla vuoren ylityksellä jouduin jäämään jonon jatkoksi, koska en kokenut ohitusta särmikkäänä manööverinä. Seuraavalla pätkällä ohitin vielä 256 juoksijaa. Pitkässä alamäessä tuli ohitseni 68 juoksijaa. Säästelin vielä jalkojani ja koitin rikkoa menoa kävelyllä välillä. Ei minulla tässä vaiheessa kisaa ollut mihinkään kiire. Yö ja yön viileys sopivat minulle erinomaisesti ja näin jälkikäteen kirjoitettuna, olisi ehkä kannattanut hyödyntää ensimmäinen yö täysimääräisesti. Ennusteen mukaan taivas piti olla seuraavana päivänä pilvinen ja reilut 20 astetta lämmintä.
Jatkoin sellaista omaa reipasta tekemistä ja ohitin yhä vasemmalta ja oikealta. Pidin kuitenkin huolta, että pysyn PK2:lla ja minulla oli häly 175 kohdalla, joka on VK1:n puolella. Näin pystyin ottamaan muutaman reippaan juoksuaskeleen tarvittaessa ohitustilanteessa ja palaamaan reippaaseen vuorotahtinousuun. Paras kommentti oli, kun ohitin viiden kuuden henkilön letkan ja perääni huudettiin "Flying Finn!". Nauratti ja meno tuntui kivalta. Nautin aamun sarastuksesta. Muutamia suomalaisia näkyi aina siellä täällä. Juttelin pätkän ja taas jatkettiin omillamme. Courmayer ja puoliväli lähestyi: rakastin ylämäkiä ja otin rennosti alamäet. Mikäs tässä siis.
Checrouit - Maison Vieille jäi mieleen. Huollossa kahden hengen bändi soitti Englishman in New Your. Olin haltioissani ja hurrasin bändille. Tästä pätkä Courmayeriin oli tekninen, pölyinen ja juurakkoinen. Puolivälin huollossa sijoitukseni oli 989 eli olin ohittanut jo 1511 juoksijaa.
Lähdin sauvakävelemään reippaasti, koska ajattelin että olisi hyvä antaa vähän ruuan laskea, vaikken paljon syönytkään. Ohittelin muita menijöitä vanhaan malliin, kunnes aloimme nousemaan kohti Refuge Bertonea. Sitten se alkoi: porotus. Tunsin kuinka voimani sulivat ja hiki valui partaani pitkin. Nousemisesta tuli raskaampaa ja jouduin pitämään taukoja. Ne jotka olin ohittanut, tuntuivat menevän ohi. Piiputin. Kaikkeen muuhun olin varautunut, mutta tähän kroppani sanoisi ei. Noususta tuli kärsimys ja koitin soittaa Heikille ylhäältä valituspuhelun. Otin kuvan. Laitoin puhelimen pois. Ärsytti. Tarjolla oli vodkaa, join ja täytin pullot. Lähestyin tyhjentämään taskut tyhjistä geeleistä ja joku kurvasi siihen oksentamaan. Hän oli pahoillaan, totesin vain "It's part of the game". Jatkoin matkaa selviytymismoodissa.
Puroissa kastelin THP tuubihuivin. Puristin vettä selkääni ja laitoin kostean huivin päälleni, jonka päälle lippis. Tämä saisi luvan kelvata nyt. Rämmin eteenpäin kävelyhölkkää kohti Arnouvazia. Jojotin jonkun ruotsalaisen kanssa, jonka näin myöhemminkin reissussa. Sveitsiin kiipeäminen kesti 2h, vaikka matkaa oli vain 4km. Aurinko porotti tuolle rinteelle armotta. Ylhäällä oli vielä kieltoja keppien käytölle, mutta olin ainoa joka noudatti sitä.
Yllättävää on huomata, vain viiden ohittaneen minut tuossa nousussa. Ehkä sitä selviytymismoodissakin ja taukoja pidellen kuitenkin liikkuu vähän ja eivät muutkaan ole parhaimmillaan.
La Foulu - Champex Lac välin tulin muistaakseni Coloradolaisen ultrajuoksijanaisen Kate kanssa. Siinä kohtaa ajattelin matkan sujuvan vähän nopeammin kun tulee toisen kanssa. En kyllä muista mistä puhuimme. Hänelle oli uusi termi piggytrain. Hänellä oli kipuja nilkassa joten hän jäi huoltoon hoidatuttamaan jalkaansa.
Seuraavan välin menin kolmen espanjalaisen vanavedessä ja koitin kirkastaa espanjan opintojani. Eivät juurikaan kirkastuneet. Puhuin heille hassuja, oletettavasti. Todellisuus olisi kuitenkin se, että loppu on kolme nousua ja yksi oli takana, kaksi edessä. Huollossa täytin pullot ja lähdin kohti Vallorcinea. Sadan kilometrin jälkeen oli ollut vähän sellainen olo, että kunhan nyt pääsisi täältä radalta nopeasti pois. Ilta laskeutui, lämpötila laski ja jostain nousi ajatus että nopeammin pääsee pois kun menee kovempaa. Lähdin kohti Vallorcinea motivoituneena puskemaan erittäin reipasta sauvakävelyä ohittaen edessä meneviä. Olin noussut varmaan jotain 300 verttimetriä kun vauhti hidastui, koska edellä menevä ei varsinaisesti päästänyt ohi (en kyllä pyytänytkään). Minulla oli koko kisan ollut päällä yöllä ja päivällä vain shortsit ja t-paita. Nyt käsivarteni puskivat hikeä pintaan. Otsaltani valui hikeä. Tajusin että olin mennyt liian kovaa, mutta mikä oli seuraus? Pysähdyin odottamaan ja rauhoittumaan. En pitkäksi, koska märät vaatteeni saisivat minut nopeasti kylmäksi. Minulla oli huono olo ja tunnistin tilani. Tällainen paikallinen ylirasitus. Siihen auttaa oksentaminen tai makaaminen sikiöasennossa viileässä pidemmän aikaa. Jatkoin matkaani ja huono olo palasi. Ylhäällä oli huoltoteltta. Jatkoin matkaani huonolla ololla. Koitin oksentaa, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Lisäsin vähän vauhtia jotta huono olo tulisi päälle ja oksensin kolmesti lähinnä vettä, vesimelonia ja geeliä. Helpotti.
Tämän jälkeen mietin miten saan mahani startattua, mutta mitään varsinaista en tehnyt. Se kaiketi siitä itsestään asettui. Aloitin vedellä.
Lasku Vallorcineen oli identtinen Trientin kanssa. Melkoinen dejavu laskeutua se. Ensin tullaan isolle tielle, josta lähtee sellainen pikku serpentiinikärrypolku ja sitten kierrellään kaarrellaan huoltoon. Mikko Nybackan kanssa siinä sovittiin että pidetään vartin koisinnat ennen jatkamista, koska valvominen teki etenemisen vaikeaksi enkä halunnut koisia reitin varrella. Laitoin kellon hälyttämään 15 minuutin päähän. Sitten kattelin näkyykö Mikkoa, ei näy, laitoin 10 minuuttia lisää ja sitten vielä 10 minuuttia. Sitten ajattelin etten jää aurinkoa odottamaan vaan jatkan matkaa. Edessä olisi valomato ylös ja menin jonon päähän. Pian otin erehdyksissäni laittamani kevyen teknisen paidan pois. Lämmöt nousi koneeseen kun lähdettiin viimeiselle vuorelle. Taukojen kanssa sain noustua pikkuhiljaa nousun. Ylhäällä päivä alkoi sarastaa ja pelkäsin lämpöaallon iskevän. Sauvakävelin sen pirun polun La Flegereen. Olivat sitten keksineet jäynätä reitin vielä rakkakivien kautta. Vähän pudistelin päätäni, mutta mitäpä tuosta.
Viimein edessä olisi lasku Chamonixiin. Pian tää on ohi, kello oli jotain 37 ja jotain. Joku britti(?) katsoi raihnaista olemustani ja sauvoihin nojaamista ja totesi että kyllähän sää 40h alle ehdit. Silloin sisälläni kiehahti, mitä tuo patu oikein vihjailee ja säntäsin juoksuun. Huutelin ihmisille "Runner's coming!" ja painelin teknistä serpentiiniä alas aika kovaa (omasta mielestäni) ohitellen toisia kisaajia. Viimeisen laskun eta oli minulle 1:30 ja tulin sen 50 min. Jossain vaiheessa Heikki oli vastassa ja totesi vaan että kyllä sitä vielä tullaan kohtuu kovaa. Nih, kiitos vaan vanha patu.
Maaliin tulon jälkeen pesu ja pienet unet. Herätessäni iltapäivällä halusin jäätelöä. Menimme Heikin kanssa syömään ja vieressä istui ilmeisesti kisaaja, kun oli numerolappu vielä rinnassa. Kysyin onko käynyt suihkussa? Kuulemma ei, ensin pizzaa :D
UTMB konseptina on muuttumassa Ironmanin ostettua se, enkä ole osallistumassa maailmalla näille 25 karsintakisoille. Toinen syy on ihan vaan se, että tiedän ettei kroppani toimi kuumassa ja sille en mitään voi. Tämä on nyt koettu. Toisaalta olipahan matka. Ei missään ole tällaista kannustusta. Yöllä kolmen aikaan kuuluu "vale vale vale!!" jostain reitin varrelta. Se tunnelma, en sitä osaa kertoa. Sen voi tulla kokemaan paikan päälle. Juoksijana tai huoltajana tai muuten vain matkaillen.
Haluan kiittää kaikkista onnitteluista, joita on tullut useita :) Kiitos myös kivalle yhteismajoitusryhmälle Chamonixiin, ihan huippujengiä!
Seuraavaaksi isoksi projektiksi olen pohtinut Nuts300 60h aikatavoitteella ja hyvin korkealla podium sijoituksella, mikäli kovat ultranimet pysyvät poissa ensi vuonna ko. kisasta.
Alkuvuoden treenit ja tavoitteet
Tämän vuoden teema oli treenata nopeutta. Tavoitteena 10km alle 40min ja puolikas 1:30. Puolikkaalle testipaikaksi oli valikoitunut HCR toukokuussa. Tarkoitus oli vetää viikot ennen h-hetkeä tasavauhtisia 4:20, 4:15 ja 4:10 Jyväsjärven ympäri. Ensimmäisen viikon 4:20 vielä sujui, mutta sen jälkeen kropassa tapahtui jotain ja huomasin ettei kulje yhtään. Ilmeisesti kroppa oli ylikuormitustilassa, joka kulminoitui HCR:ään, jossa 10-12km jälkeen tuntui aivan hirveältä ja nopeus joka kilometri vaan laski ja laski. En millään kilometrillä edes tavoittanut 4:15 vauhtia. Pari mäkeä kävelin, ajattelin jos jalat hiukan palautuisivat. Jälkikäteen tarkasteltuna tuli paineltua tunti maksimeilla, jota en ole koskaan ennen tehnyt. Kävin vielä verikokeella tarkistamassa ettei kyse ole alhaisesta rauta-arvosta, joka on ajoittain ollut ongelma. Ei ollut. Ylirasitustila.Sitten alkoi pohdinta miten saan levättyä ja harjoiteltua mahdollisimman kevyesti. Olimme Heikin kanssa sopineet ultraretkestä seuraavalle viikolle, joka mentiin rauhallisesti. Lähdimme Raisiosta kohti Ylöjärveä, mutta saimme 120km jälkeen tarpeeksemme ja pysähdyimme Huittisiin. Seuraavalla viikolla oli NUTS Karhunkierros. Siellä kuvasin Arin ensimmäisen ja viimeisen 80km ultran. Tämä oli minulle oikein sopiva retki, koska sykkeet pysyivät peruskestävyyden alarajoissa. Heikillä oli lippu Hossaan ja kysyin muilta sinne lähteviltä haluaisiko joku uskaltautua kuvattavaksi. Satu suostui, joten meille tuli oikein aurinkoinen ja kiva kisaretki Hossan baanoilla. Tämäkin oli minulle kiva retki, kun Sadun vauhti pysyi omiin sykkeisiin nähden maltillisina.
Treenit kohti UTMB:tä
Minulla ei ollut oikeastaan kuin kaksi treeniä UTMB:tä varten. Ensimmäinen oli 10000 nousumetrin määräviikko ja toinen 170km määräviikko. Siinä oli treenini, mutta sinällään aika onnistuneita, koska monet suomalaiset valittelivat alamäkien juoksemisen olevan ongelma. Itselleni alamäet eivät missään vaiheessa olleet ongelma. Vain pientä suolavajeesta johtuvaa polven kiertymistä oli matkan aikana, joka aiheutti pientä kipua.Matka alkaa
Lähdimme Heikin kanssa lauantaina 20.8. yöbussilla 1:30 kohti lentokenttää. Heikki ei paljon nukkunut ja minä taisin vetää enemmän hirttä. Oli pakkaamisessa oma säätönsä, koska käsimatkatavaroissa piti olla juoksuvarusteet, jos matkalaukku ei löytäisi perille. Eli jaloissa 1100km juostut VJ:n maxxit, repussa juoksuliivit ja pakolliset varusteet. Sekä ylimääräisenä piristeenä lamput ja vara-akut käsimatkatavaroihin, koska ruumasta ne poistettaisiin matkalaukusta! (paloturvallisuus). Unohdin menomatkalla vakaajan matkalaukkuun, mutta eivät olleet poistaneet sen akkua.Lento saapui Geneveen, jossa höpisimme muiden UTMB matkaajien kanssa. Muilla oli sovittu jatkoyhteydet bussilla. Meillä ei ollut, joten ostimme tiketin paikallisbussiin, joka oli 25 minuuttia myöhässä. Ihailimme ikkunoista alppeja ja koitin torkkua. Päästyämme Chamonixiin kävimme ensin majapaikassa toteamassa siivouksen olevan vielä käynnissä, joten menimme syömään. Majapaikkamme oli aivan keskustassa, n. 250m maaliviivasta.
Lauantai: Plan Praz
Ekana iltana kävimme Heikin kanssa totuttelemassa vuori-ilmaan kiipeämällä 2000m korkeuteen Plan Prazille. Tarkoitus oli mennä kevyesti ylös ja sitten rallatella alas välillä kuvia napsien. Eteneminen tuntui vaivattomalta, joskin serpentiiniä riitti ja riitti. Plan Prazille meni lähellä myös hissilinjaa verttipolku joka oli paljon jyrkempi. Liekö Killianilla ollut siihenkin jonkinlainen nousuennätys hallussaan. Alaspäin tullessa muistimme rikkoa välillä juoksua kävelyllä.
Sunnuntai: Aiguille du Midi
Sunnuntaina oli aurinkoista ja pilvetöntä, joten lähdimme Heikin ja Lauran kanssa käymään Aiguille du Midillä, joka on 3800m korkeudessa oleva turistipyydys. 70€ hissilippu oli iso, mutta Mont-Blancin näkeminen ainutkertaista. Ainut kokematta jäänyt asia oli lasikoppi 1000m pudotuksella, koska sinne oli 30 minuutin jono. Oli hieno kokemus kaiken kaikkiaan.
Puolivälin hissiasemalle jäimme odottelemaan Tanjan liittymistä seuraamme. Tanjan saavuttua lähdimme Anssilta saamaani vinkkiä Montenverssin suuntaan, jonne Mont-Blancin jäätikkö kiemurtelisi. Sinne jäi vielä uusille retkille jääluola nähtäväksi. Matkalla hassuttelimme erilaisia poseerauksia.
Maanantai: TDS lähtö
Maanantai meni TDS:lle hötkyileviä seuratessa. Tuli haettua Heikille numerolappu ja dropbagit. Ilmeisen hyvä lomapäivä, koska en muista kummempia tapahtumia. Heikin saatoin illalla Courmayeriin menevään bussiin, jonka jälkeen sinne tuli saateltua koko joukko muitakin suomalaisia. Lähtiessä Heikki sanoi että teeppä vielä nopee varustetsekki. Hetken mietittyäni kysyin onko lamppua. Pienen tuumimisen jälkeen mies totesi ettei ole :D
Tiistai: Le Brevent ja Heikin vaikeudet
Kävime Lauran, Tanjan ja Helin kanssa Breventillä tiistaina. Muut nousivat ylös hissillä, minä kipusin viimiset kilsat 2000-2500m jalkavoimin ja kuvaten goprolla. Illalla lähdimme käymään expossa keräten lippusia ja lappusia eri juoksutapahtumista. Voitin Trail de Haute Provence buffin, jota käytin tyytyväisenä lopun lomaa. Kesken expon sain whatsapp puhelun Heikiltä. Yleensä meidän juttu on pitää puhelin poissa kisan aikana, joten arvasin jotain hämminkiä olevan meneillään. Heikki oli syvissä vesissä: alamäet eivät sujuneet, juoksu ei kulkenut ja pohti keskeyttämistä. Siinä tilanteessa piti tehdä nopea arvio miten ongelmat ratkaistaan ja päästään etenemään. Suosittelin hakeutumista seuraavalle huollolle, jossa energiaa ja suolaa sisään, sekä pidennetty lepo. Käytännössä Heikillä olisi hyvin aikaa tulla maaliin kohtuu sijoituksella, mutta tiesin hänen olevan tarvittaessa sen verran kovapäinen että keskeyttää voisi jos sille päälle sattuisi. Tilanne oli itselleni uusi, koska ei oikein tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa, jotta herra reagoisi halutusti, eikä esim. vetäisi hernettä nenään :DMuiden ongelmien lisäksi liivin vetoketju takaa hajosi. Muistin, että kiinnitimme suomenlipun ja nimen hakaneuloilla, joten ohjeistin siirtämään hakaneulat rikkoutuneeseen vetoketjuun.
Seuraava yö oli haasteellinen, koska ekan kerran hälytys soi neljältä yöllä ja siitä tunnin välein. Yritin olla oikeaan aikaan vastassa Heikkiä, mutta arviointi osoittautui haastavaksi. Viimein yhdeksän jälkeen näytti siltä, että mies alkaisi hoiperrella maalia kohti, joten lähdin vastaan. Heikki ja alter-Heikki hölköttivät maalia kohti. Meidän majoituksessa ollut Bart tuli myös maaliin. Yksi meidän majoituksen maaliintulija meinasi mennä edellisen vuoden majoitukseen, aikansa palloiltuaan saapui lähihuudeille ja nukahti viimein puoliväliin portaita. En nyt mainitse Pekan nimeä, mutta saatiin viimein hänet suihkuun ja nukkumaan :D
Torstai: OCC maaliintulot
Torstaina tuli seurattua jonnin verran OCC:tä, jossa Mikko Vähäniitty taisteli JTR väreissä. Häntä ennen maaliin pärähti hienosti naisten 20. Pirjo Saukko. Alla kuvassa Pirjon kanssa Maija Oravamäki, joka tuli upeasti TDS:llä naisten 16.
Perjantai: Pakkaus, numerolapun haku ja lähtö klo 18
Perjantaina koitti nukkua aamulla pitkään, syödä sopivasti ja pakata kamat. Edellisenä iltana sain viimeisteltyä millaisen takakannen numerolappuun piirtäisin. Lauran huoltajaksi houkuttelema Heli teki partaani kivat letit, jotka ansaitsivat positiivista palautetta myös kisan aikana. Minulle oli arvottu varustetarkastus, joten jouduin näyttämään erinäisen määrän turvavälineitä, joita en kertaakaan käyttänyt matkan aikana. Kävin viemässä dropbagin ja sitten alkoi jännitys kohti lähtöä.
Nautiskelin rennosta menosta ja mahtavasta tunnelmasta. Erityisesti mieleeni jäi Saint Gervaisin läpimeno, joka oli kyllä melkoinen kannustajien bilejuhla. Itselle nousut olivat pääosin mukavia, mutta Tanja ja Laura tunkkasivat naama peruslukemilla. Jossain kohtaa oli kapeampi kohta ja jono pysähtyi kapeikon takia. Jälkikäteen vähän ihmetytti: tätäkö me odotimme?
Olin ajatellut rauhoittaa menon sinne 40km saakka, mutta Les Contamines Montjoiessa huomasin cutt-offiin enää puolituntia. "Ai, pahus", nyt on parempi mennä huomasin ajattelevani. Mikko otti jossain näillä main minusta kuvan. Kysyin sijoitustani. Jotain 2400/3000. Ok - 2000 selkää ohitettavana :D
Jatkoin sellaista omaa reipasta tekemistä ja ohitin yhä vasemmalta ja oikealta. Pidin kuitenkin huolta, että pysyn PK2:lla ja minulla oli häly 175 kohdalla, joka on VK1:n puolella. Näin pystyin ottamaan muutaman reippaan juoksuaskeleen tarvittaessa ohitustilanteessa ja palaamaan reippaaseen vuorotahtinousuun. Paras kommentti oli, kun ohitin viiden kuuden henkilön letkan ja perääni huudettiin "Flying Finn!". Nauratti ja meno tuntui kivalta. Nautin aamun sarastuksesta. Muutamia suomalaisia näkyi aina siellä täällä. Juttelin pätkän ja taas jatkettiin omillamme. Courmayer ja puoliväli lähestyi: rakastin ylämäkiä ja otin rennosti alamäet. Mikäs tässä siis.
Checrouit - Maison Vieille jäi mieleen. Huollossa kahden hengen bändi soitti Englishman in New Your. Olin haltioissani ja hurrasin bändille. Tästä pätkä Courmayeriin oli tekninen, pölyinen ja juurakkoinen. Puolivälin huollossa sijoitukseni oli 989 eli olin ohittanut jo 1511 juoksijaa.
Courmayer
Huolto lähti sujumaan aika normaalisti. Laitoin kellon latautumaan, sekä sykesensorin. Ilmeisesti sykesensori otti niin vähän virtaa, että virtapankki katkaisi latauksen. Koska sykemittarin ei herännyt enää henkiin, jätin sen huoltoon. Otin pastaa ja jotain lihakastiketta sekä juomaa. Perushuoltoni oli kohtuu vikkelä kaiketi, mutta juomapullo oli alkanut painaa vasenta kylkiluutani ja kävin ensiavussa pyytämässä pehmikkeen, jonka he liimasivat iholleni. Kun koitin päästä pois, meidät ohjattiin takaisin. Olin vähän kummissani. Viimein samasta ovesta pääsi pihalle - ilmeisesti joku väärinkäsitys.Lähdin sauvakävelemään reippaasti, koska ajattelin että olisi hyvä antaa vähän ruuan laskea, vaikken paljon syönytkään. Ohittelin muita menijöitä vanhaan malliin, kunnes aloimme nousemaan kohti Refuge Bertonea. Sitten se alkoi: porotus. Tunsin kuinka voimani sulivat ja hiki valui partaani pitkin. Nousemisesta tuli raskaampaa ja jouduin pitämään taukoja. Ne jotka olin ohittanut, tuntuivat menevän ohi. Piiputin. Kaikkeen muuhun olin varautunut, mutta tähän kroppani sanoisi ei. Noususta tuli kärsimys ja koitin soittaa Heikille ylhäältä valituspuhelun. Otin kuvan. Laitoin puhelimen pois. Ärsytti. Tarjolla oli vodkaa, join ja täytin pullot. Lähestyin tyhjentämään taskut tyhjistä geeleistä ja joku kurvasi siihen oksentamaan. Hän oli pahoillaan, totesin vain "It's part of the game". Jatkoin matkaa selviytymismoodissa.
Yllättävää on huomata, vain viiden ohittaneen minut tuossa nousussa. Ehkä sitä selviytymismoodissakin ja taukoja pidellen kuitenkin liikkuu vähän ja eivät muutkaan ole parhaimmillaan.
La Foulu - Champex Lac välin tulin muistaakseni Coloradolaisen ultrajuoksijanaisen Kate kanssa. Siinä kohtaa ajattelin matkan sujuvan vähän nopeammin kun tulee toisen kanssa. En kyllä muista mistä puhuimme. Hänelle oli uusi termi piggytrain. Hänellä oli kipuja nilkassa joten hän jäi huoltoon hoidatuttamaan jalkaansa.
Seuraavan välin menin kolmen espanjalaisen vanavedessä ja koitin kirkastaa espanjan opintojani. Eivät juurikaan kirkastuneet. Puhuin heille hassuja, oletettavasti. Todellisuus olisi kuitenkin se, että loppu on kolme nousua ja yksi oli takana, kaksi edessä. Huollossa täytin pullot ja lähdin kohti Vallorcinea. Sadan kilometrin jälkeen oli ollut vähän sellainen olo, että kunhan nyt pääsisi täältä radalta nopeasti pois. Ilta laskeutui, lämpötila laski ja jostain nousi ajatus että nopeammin pääsee pois kun menee kovempaa. Lähdin kohti Vallorcinea motivoituneena puskemaan erittäin reipasta sauvakävelyä ohittaen edessä meneviä. Olin noussut varmaan jotain 300 verttimetriä kun vauhti hidastui, koska edellä menevä ei varsinaisesti päästänyt ohi (en kyllä pyytänytkään). Minulla oli koko kisan ollut päällä yöllä ja päivällä vain shortsit ja t-paita. Nyt käsivarteni puskivat hikeä pintaan. Otsaltani valui hikeä. Tajusin että olin mennyt liian kovaa, mutta mikä oli seuraus? Pysähdyin odottamaan ja rauhoittumaan. En pitkäksi, koska märät vaatteeni saisivat minut nopeasti kylmäksi. Minulla oli huono olo ja tunnistin tilani. Tällainen paikallinen ylirasitus. Siihen auttaa oksentaminen tai makaaminen sikiöasennossa viileässä pidemmän aikaa. Jatkoin matkaani ja huono olo palasi. Ylhäällä oli huoltoteltta. Jatkoin matkaani huonolla ololla. Koitin oksentaa, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Lisäsin vähän vauhtia jotta huono olo tulisi päälle ja oksensin kolmesti lähinnä vettä, vesimelonia ja geeliä. Helpotti.
Tämän jälkeen mietin miten saan mahani startattua, mutta mitään varsinaista en tehnyt. Se kaiketi siitä itsestään asettui. Aloitin vedellä.
Lasku Vallorcineen oli identtinen Trientin kanssa. Melkoinen dejavu laskeutua se. Ensin tullaan isolle tielle, josta lähtee sellainen pikku serpentiinikärrypolku ja sitten kierrellään kaarrellaan huoltoon. Mikko Nybackan kanssa siinä sovittiin että pidetään vartin koisinnat ennen jatkamista, koska valvominen teki etenemisen vaikeaksi enkä halunnut koisia reitin varrella. Laitoin kellon hälyttämään 15 minuutin päähän. Sitten kattelin näkyykö Mikkoa, ei näy, laitoin 10 minuuttia lisää ja sitten vielä 10 minuuttia. Sitten ajattelin etten jää aurinkoa odottamaan vaan jatkan matkaa. Edessä olisi valomato ylös ja menin jonon päähän. Pian otin erehdyksissäni laittamani kevyen teknisen paidan pois. Lämmöt nousi koneeseen kun lähdettiin viimeiselle vuorelle. Taukojen kanssa sain noustua pikkuhiljaa nousun. Ylhäällä päivä alkoi sarastaa ja pelkäsin lämpöaallon iskevän. Sauvakävelin sen pirun polun La Flegereen. Olivat sitten keksineet jäynätä reitin vielä rakkakivien kautta. Vähän pudistelin päätäni, mutta mitäpä tuosta.
Viimein edessä olisi lasku Chamonixiin. Pian tää on ohi, kello oli jotain 37 ja jotain. Joku britti(?) katsoi raihnaista olemustani ja sauvoihin nojaamista ja totesi että kyllähän sää 40h alle ehdit. Silloin sisälläni kiehahti, mitä tuo patu oikein vihjailee ja säntäsin juoksuun. Huutelin ihmisille "Runner's coming!" ja painelin teknistä serpentiiniä alas aika kovaa (omasta mielestäni) ohitellen toisia kisaajia. Viimeisen laskun eta oli minulle 1:30 ja tulin sen 50 min. Jossain vaiheessa Heikki oli vastassa ja totesi vaan että kyllä sitä vielä tullaan kohtuu kovaa. Nih, kiitos vaan vanha patu.
Jälkipuinti
Ennakkoarvioni kisamenestyksestä meni melkolailla metsään. Heikki on kotikisoissa usein top10:ssä ja arvioin sen perusteella sijoituksen TDS:lle top100 sakkiin. Heikki kävi sijalla 128, mutta lopun hidas vauhti tipautti jonnekkin 280 paikkeille. Sinänsä se ja sama. Nämä on jokatapauksessa sijoja ynnä muut. Itse arvioin oman aikahaarukan jonnekkin 27-35h kohdalle, joka olisi ollut sijoituksena 100-300 ehkä. 38:20:15 ei ollut häävi tulos, sija 676. Kuitenkin sain tuotua selviytymismoodissa maaliin ja se on aina mielestäni hyvä että pää kestää leikin loppuun saakka. Toisaalta vain 48 naista ehti edelleni. Yleensä tulen perusmatkalla naisten kärjen tuntumassa. Ensimmäiselle vastoinkäymiselle, lämmölle, en voinut juuri mitään. Kroppani ei vain oikein siedä lämpöä, eikä ole koskaan sietänyt. Toinen vastoinkäyminen oli täysin omaa syytäni, kun lähdin puskemaan liian kovaa Vallorcinelle ja uuvahdin mäkeen. Sen olisi huomannut mikäli olisin saanut ladattua sykesensorin ja VK-sykevaroitus olisi tullut. Oikeastaan sain kerättyä itseni vasta viimeiseen alamäkeen. Aina näistä oppii uutta itsestään. Oma arvioni on, että ilman näitä kahta takapakkia olisin n. 33h aikaa tavoitellut jolloin olisin ollut kaavailemassani top300:ssa. Sijoituksella ei ole väliä, kokemus on ja oli vahvasti positiivinen.UTMB konseptina on muuttumassa Ironmanin ostettua se, enkä ole osallistumassa maailmalla näille 25 karsintakisoille. Toinen syy on ihan vaan se, että tiedän ettei kroppani toimi kuumassa ja sille en mitään voi. Tämä on nyt koettu. Toisaalta olipahan matka. Ei missään ole tällaista kannustusta. Yöllä kolmen aikaan kuuluu "vale vale vale!!" jostain reitin varrelta. Se tunnelma, en sitä osaa kertoa. Sen voi tulla kokemaan paikan päälle. Juoksijana tai huoltajana tai muuten vain matkaillen.
Haluan kiittää kaikkista onnitteluista, joita on tullut useita :) Kiitos myös kivalle yhteismajoitusryhmälle Chamonixiin, ihan huippujengiä!
Seuraavat tavoitteet
Seuraava kisa tulee olemaan valon kymppi. Tässä kerkeää yhden terävämmän siihen treenaamaan ensi viikolla. Sen jälkeen höntsätään halloween hike 160 Heikin kanssa. Mietin sinne 22h alittamista, mutta se lienee nyt hieman liian optimaalinen. Marrasputken ajattelin velttoilla ja palautua.Seuraavaaksi isoksi projektiksi olen pohtinut Nuts300 60h aikatavoitteella ja hyvin korkealla podium sijoituksella, mikäli kovat ultranimet pysyvät poissa ensi vuonna ko. kisasta.
Kommentit
Lähetä kommentti